Espanja.org Elämyksiä espanjasta
- Tämä aihe sisältää 85 vastaukset, 30 ääntä, ja päivitettiin viimeksi 14 vuotta, 12 kuukautta sitten
toimesta.
- Artikkelit
Parisuhteen alku voi kyteä mitä kummallisemmissa tilanteissa ja paikoissa, sitten tarvitaan vain oikeat olosuhteet ja kyty leimahtaa ilmiliekkiin.
Jokaisella rakkaudella on tarinansa, uskallatko kertoa tarinastasi edes osan?
Rakkaus on tunnetusti sokea, voit rakastaa jotakuta saamatta vastarakkautta, elää suhteessa josta rakkaus on kuollut tai sitä ei ole koskaan ollutkaan.
Entäpä ihastus joka elää salattuna vuosia, alkaen muutamasta tunnista saman auringon alla?Vuonna 1 ja 2 ennen nakkisotia, eli ensimmäisen Valencian reissuni aikoihin olin parisuhdevapaa, laput silmillä kulkeva yh-mutsi, no tunnustan olin kyllä teinityttömäisen turvallisesti ihastunut komeaan blondiin espanjalaishemmoon (kuvansa löytyy blogistani Hulluutta kerrakseen), mutta ei mitää haaveita suhteista tai romansseista -EI!
Suurin innostukseni oli todellakin lasten lisäksi jalkapallo, eikä varsinaisesti jalkapalloilijat, vaikka komeat rungot niillä onkin. Toki Ciutat deportivolla tuli reenejä vahdattua olipa pelaamassa sitten 1, 2 tai veteraani joukkue. Siellä ilmeisesti motkui joku muukin.Toisella reissullamme olin edelleen suhteeton, eikä hakua ollut päällä.
Muistan hämärästi kun olimme maanantai-päivänä Ciutat deportivon kahvilassa nauttimassa kaffeeta, kun joku sinisilmäinen keski-ikäisen näköinen jannu (ystävättäreni kommentin mukaan susiruma) tuli selittämään jotain josta en tajunnut oikeastaan mitään. ”Vale?” Si, si vale, yritin länkyttää vastaukseksi vaikken todellakaan tiennyt puhuttiinko aidasta vai aidan seipäistä.
Jotenkin onnistuin saamaan tuon adoniksen tai nurmijellonan (hortan vastine platjan rantaleijonalle) poistumaan, mutta eivät ongelmamme olleet vielä ohi siltä erää.
Pian olikin jo aihetta naaman punottaa!
Kupposen kera pöytäämme singahti seuraavaksi maailman ihanimmat mustat pyöreät silmät päässään omaava mustatukkainen komistus -ja taas alkoi kauhea selitys.
Yritin selittää ettemme puhu lainkaan kastellaania, ingles por favor bonito señor!
Ummikko ystävättäreni sanoi:
”Se pyytää sun puhelinnumeroasi”
”Eikä pyydä ja vaikka pyytäisi en takuulla anna!”
Onneksi pian paikalle tuli joku vanha tärkeännäköinen setä joka sai raahattua pikisilmän pois pöydästämme ja viimeinkin sain hengitettyä, ei ole kiva joutua komistuksien ahdistelemaksi.Olemme käyneet jokaisella reissullamme ahkerasti (lue joka päivä) Centro Comercial El Salerissa, joka on aivan ihana ostari! Käykääpä vaikka virtuaalivisiitillä:
http://www.elsaler.com/cent_visit_virtual.aspx#Kuinka ollakaan törmäsimme tuohon pikisilmään myös ostarilla, hän oli liikkeellä vaimonsa kanssa mutta silti pysähtyi tervehtimään ja vaihtamaan muutaman sanasen, ja taas hän pyysi puhelinnumeroani (jota en tietenkään edelleenkään antanut, koska tällä kertaa lapseni jotka iloisesti mölyten saapuivat paikalle, jipii –kö? ehkä ei…
Herran vuonna 2003 ihan tammikuussa se sitten jysähti:
Löysin ihanan miehen ja rakastuin!
En edes kykene kertomaan tuosta, koska se raastoi sydämeni verille aivan täydellisesti, mutta sovitaanko, että lainaan Rakkausrunot.com sivuille kirjoittamani runon, se ehkä kertoo jotain.
Kaksi vuotta
Pitkää aikaa
mittaanHuulesi polttavat
sieluaniPaljonko mahtuu
tuskaan
rakkautta?Tunnen kätesi
ympärilläniHukutan sinut
ajatuksiinKaksi vuotta
Koska se
alkoi?Pian aikaa on
liikaa(27.01.2005)
Itse asiassa kaiken kaikkiaan kului kolme vuotta, sitten tammikuussa 2006 alkoivat tapahtumat joihin tuo otsikko oikeastaan viittaa.
Oliko tässä liian pitkä alustus? Ei kai?Ties kuinka monennella Valencian matkallamme törmäsin (¡Que sorpresa!) jo tutuksi tulleeseen pikisilmään, ostarilla missäs muualla. Päättelimme ystävättäreni kanssa, että pikisilmä taitaa asua ostarilla, katuaikuinen siis.
Kielitaitoni oli vuosien varrella parantunut huimasti (tai sitten ei) ja ymmärsin hänen tahtovan kahville kanssani, suostuin koska ei minulla ollut mitään menetettävää, paitsi järkeni rippeet.
Istuimme siellä ostarin alakerran Italialais-kahvilassa (jossa muuten ei saanut lattea), kun pikisilmä räjäytti pommin:
Hänen kaverinsa oli nähnyt minut ensimmäistä kertaa vuonna 1 ja 2 ennen nakkisotia ja ihastunut. Voisinko nyt olla järkevä ja ystävällisesti antaa edes email osoitteeni, että tuo nimim. ihastunut voisi ottaa yhteyttä minuun.
OLIN KAUHUSTA JÄYKKÄNÄ!
Joku ulkomaalainen mies oli ihastunut minuun? Minuun, jonka itsetunto ja ylpeys olivat murentuneet kolmen vuoden aikana ja lentäneet maailman tuuliin.
Ei voi olla totta, miksi elämä leikkii näin julmasti minun kanssani? ¿Por que mi Dios?
Fiksuna likkana minulla on tuhat ja yksi emailia, joka tarkoitukseen ja joka lähtöön omalla nimellä ja feikillä, entten tentten…vetäisin hiastani yhden osoitteen ja kirjoitin sen kauniilla kirjaimilla omakätisesti paperille jonka pikisilmä laittoi talteen.Kului viikkoja ja kuukausia, kukaan ei kirjoittanut olin jo melkein unohtanut koko asian kunnes heinäkuussa sähköpostilaatikkoni natisi liitoksistaan.
”Mándame un mensaje, una señal,
Mándame tu luz amor,
Manda una señal amor.”
Sinisilmä, isokoura, pitkätukka, mies joka kaverini mukaan on susiruma, vaati saada tavata minut.
Arvatkaapa suostuinko?Arvaan oman toivomukseni mukaan, että suostuit, etkun se antaisi vähän ymmärrystä omalle kohtalolleni, jota onnellisin mielin vieläkin kummastelen.
Samalla kiitän Rayaa ihanan värikkäistä ja kielellisesti rikkaista tarinoista. Piristät niillä varmaan monen muunkin elämää. Jutustelujasi on mukava kuunnella sen lisäksi, että niissä on asiaa.
Minun rakkaustarinan alku ei todellakaan vedä Rayan kertomukselle, mutta laitetaan se tänne sekaan kuitenkin.
2002 syksyllä pitkäaikainen suhteeni oli päättynyt ja olin todella rikki ja sydämmeni särjettynä laahustin yksinäni suomen talvessa manaten kaikki 2-lahkeiset ja pelkäsin tulevaa joulua. Edessä oli ensimmäinen joulu yksin 5 vuoteen. MIelessäni pyöri jos jonkinlaista kysymystä. Miten selviän tästä? Miksi? Kuitenkin päättäväisyyteni että minä en miestä tarvitse ja selviänhän minä tästä ilman miestäkin potki minua eteenpäin. No onneksi äitini sai minut houkuteltua tulemaan viettämään joulua Espanjaan, Carvajaliin heidän kanssaan. Tuon loman aikana sain hermoilleni rauhaa ja itseäni kasattua kasaan vähän tulevia koitoksia varten.
2.1.2003 viimeinen kokonainen päivä Espanjan maalla ja tottakai niitä tuliaisia piti käydä ostamassa kotiin. Siesta aikaan palatessani kotiin kadulla rullaluisteli eräs pojankloppi. Siinä vaiheessa en viitsinyt kiinnittää hirmuisesti huomiota kun ”karjuva” nälkä möyri vatsassa. Sisään päästyäni ja leipäkannikka kädessä, menin terassille. Siellä natustellessani katselin rannan elämään. Britti perhe oli jälleen kerran nauttimassa auringon lämmöstä, ja perheen vanhempi poika meni vaihtamaan vaatteet veneen taakse, piiloon vanhemmilta ja ihmisiltä rannalta, mutta unohtipa hän sen että myös parvekkeilla voi olla ihmisiä katselemassa/nauttimassa auringosta. No minä sain huvittuneisen hetken. Ja jatkoin rantaelämän seuraamista. Nyt huomioni kiinnittyi tuohon pojankloppiin joka yritti rullaluisetella. Tällä kertaa todellakin tarkoitan YRITTI 😉 pienen matkan mentyään tämä poju otti ja kaatui. Uudelleen ylös ja uusi yritys joka päättyi taas maahan. Totesin äidilleni että minä en kestä katsoa kun tuo poika tappaa itsensä (ei siis ollut mitään suojia), vaan menen auttamaan sitä.
Enpä tuossa vaiheessa ajatellut että osaako kaveri puhua englantia vai, ajattelin vain auttaa ja alas päästyäni toivoin että kaveri puhuisi englantia. Sillä hetkellä poju istui rantapenkillä, joten minäpä istuin vastapäätä ja totesin hänelle englanniksi että ei se oikeasti ole noin vaikeata. Onnea oli matkassa ja poikahan puhui englantia. Siintä alkoi sitten ensimmäinen rullaluistelun tunti. Laitettiin luistimien nilkat ensin kireälle ja sitten uusi yritys ja jarruttamisen opettelua. Ensitapaaminen kesti vain 10 minuuttia koska pojan piti lähteä töihin mutta sovimme että jatketaan illalla harjoituksia. Ilta tuli ja voi että kun jännitti. Kaverihan oli kuitenkin syötävän hyvän näköinen ja saisin jatkaa rullaluistelun opettamista hänelle. Harjoittelimme luistelua ja puhuimme paljon. illan tapaaminen otti ja kesti vain 6 tuntia. Sovimme että tapaamme viellä huomenna. Seuraava päivä tuli ja taas tapasimme. Tällä kertaa emme kuitenkaan harjoitelleet luistelua vaan ihan juttelua oli tuo 2 tuntia. Samalla vaihdettiin sähköpostiosoitteet ja sovittiin että tavataan viellä illalla ennenkuin minun piti lähteä kentälle. Tarjoutuipa hän antamaan kyydin jopa kentällä, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Ja kaiken hyväksi tämä pojankloppi oli 28-vuotias, mutta kasvoista niin nuori. Siitä alkoi hyvä ystävyys ja ajan viettoa yhdessä kun olin espanjassa. Mies näytti eri paikkoja ja kyliä ja kävelimme pitkiä kävelyjä meren rannassa aina jutellen. Näin meni reilut puolivuotta. Huomattuani tunteeni, yritin kieltää ne, sillä en halunnut pilata hyvää ystävyyttä sen tähden että minulla oli tunteita häntä kohtaan. Kuitenkin vuosi ensitapaamisestamme meillä molemmilla oli tunteet toisiamme kohtaan, ja minähän olin edelleen niin kauan hiljaa ennenkuin mies otti ja kertoi tunteistaan. Tässä vaiheessa suostuin avaamaan myös oman sanaisen arkkuni. Oli kuin olisin vihdoin löytänyt parhaan ystävän, rakkaan jolla oli samanlainen arvomaailma kuin minulla. Oli ihanaa löytää mies rinnalle joka arvosti sitä mitä tein. Lähemmäksi kevättä mennessä, tuli kosinta ja minulta kyllä varsin myöntävä vastaus. Nyt ollaan 3 vuotta oltu kihloissa, ja elo yhdessä sujuu kuin siivillä. Rakkaus senkuin on voimmistunut ja samalla toistemme kunnioitus. En olisi parempaa miestä voinnut löytää.
Voi, ei!
Ehdin aamulla vain pikaisesti käväistä lukemassa uudet postaukset, ja olin haltioissanin sinun OC, (saanhan sanoa sinua OC:ksi?) tarinasta. Ajattelin, että sitten illalla luen sen oikein huolella ja uudestaan, ajan kanssa. Ja miten ihana kuvakin tarinaan oli liitettynä, maailmassa on vain vähän asioita, jotka ovat kauniimpia kuin kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä!Olen suoraan sanottuna erittäin otettu noista sanoista jotka kirjoitit, kirjoitan paljon erilaisilla forumeilla, olen herkkä, niin arvostelulle kuin kritiikillekin (heh), joten on aina mukavaa kun joku kirjoittaa jotain positiivistä.
Kommentoisin kuitenkin hieman surkian muistini varassa tuota kaunista tarinaasi OC.
Suuret rakkaustarinat eivät tule koskaan katoamaan maailmasta, sinun Prinsessallasi on ollut onnea kun hän on saanut itselleen tuollaisen miehen, sinäkin olet onnekas kun olet saanut Prinsessasi. Toivon, ettei arjen harmaa antitaikasauva milloinkaan pääse tuhertelemaan teidän suhteeseenne, heh, ymmärräthän mitä tarkoitan?
Liian usein ”me suomalaiset” latistamme ihmissuhteemme ja elämämme arkeen, elämä kulkee työpaikan, Valintatalon ja kodin välilä.
Näin ei kuitenkaan ole pakko olla, jokainen voi tehdä elämästään sadun jos vain niin tahtoo.
Kaikki eivät tosin tahdo, heille riittää se tavallinen arki, eikä siinäkään ole mitään pahaa.Tärkeintä kuitenkin on saada jakaa elämänsä ihmisen kanssa joka jakaa kanssasi toiveet siitä mitä elämä on. Itselläni tuo suuri onneton rakkaus suomalaiseen taiteilijaan kariutui juurikin siihen kun toinen tahtoo elämän olevan tuttua ja harmaata arkea ja toinen ei suostu luopumaan taianomaisuudesta.
Uskon, että sinulla on kauniin Prinsessasi kanssa yhtenevät toiveet elämästänne, rakastakaa toisianne, älkää koskaan välittäkö pahoista puheista joita maailmassa riittää.
Kansallisuus- ja ikäerot ovat vain estyneiden ihmisten mielissä, rakkaus ei tunne rajoja eikä kahleita. Ehkä heillä jotka eivät suvaitse toisten ihmisten rakkautta sellaisenaan kuin se ilmenee, on itsellään kaipuu jonnekin toisaalle, jonkun toisen syliin tai yksinkertaisesti on vain paha olla siellä missä ovat.Rakkaus on lahja, joka ei ota sitä vastaan rikkoo itseään ja (mitätahansa) Jumalaa vastaan.
Onnea sinulle ja Prinsessallesi sinne kaukaiseen ihanaan maahan, miljoonien hymyjen maahan, onneksi maailmanmiehelle mikään ympäristö ei ole vieras.
Sitten Willi!
Sinun tarinasi on minun mielestäni romanttisuudessaan jotain ainutkertaisen ihanaa.
”Pojankloppi”, hih, ihailen rohkeuttasi puuttua asioiden kulkuun, itse olisin takuulla vain katsellut ja huokaillut, ehkä pelkuripellenä karannut paikalta.
Eiko olekin ihmeellistä miten se oikea saattaa löytyä mistä tahansa ja milloin tahansa?Hyvä ystäväni kertoi joskus tarinaa siitä kuinka meille jokaiselle on maailmassa varattuna kolme ”oikeaa”, on melkoisessa tuurissa löydätkö omaa oikeaasi koskaan. Juttelimme asiasta paljon ja tulimme johtopäätökseen, että sen oikean tunnistaan kyllä, erottaa niistä varteen otettavista ”kandidaateista” sekä ihan hyvistä miehistä ja vaimoista.
Miten miljoonien joukosta voi löytää sen oikeansa?
Siten kun elää hetkessä, tarttuu tilaisuuteen, uskaltaa ja pitä silmänsä auki, kuten sinäkin teit.
Voi minua poloista ellei mieheni olisi ollut sitkeä, olisin antanut itse hänen lipua elämästäni ja surkutellut kohtaloani.
Ystävyys ja rakkaus kulkevat usein käsikädessä, usein pelätään että hyvä ystävyys menee pilalle kun toinen rakastuu, onneksi näin ei käy jos molemmat rakastuvat.Ääh tässä taas rivitolkulla hempeää hömpänpömppää, jolle monet suomalaiset ovat allergisia, onneksi olen löytänyt miehen (tai siis hän löysi minut) joka hyväksyy taivanrannan maalailut vaaleanpunaisiin aurinkolaseihin verhoutuneena.
Älköön kukaan jalat maassa ihminen loukkaantuko, jokainen ihminen ja jokainen rakkaus on yhtä tärkeä ja arvokas.
Onnea kaikille rakastavaisille ja onnea kaikille joiden elämästä jostain syystä puuttuu aitoa rakkautta.
Ystävyydellä Raya
Kiitos Raya ihanista kommenteistasi.
On todellakin että jokaiselle on se oikea jossain. Se että kuinka monta niitä sattuu olemaan ja satutko lötämään tämän oikean on tuurista ja niin monesta asiasta riippuvainen. On vain osattava elää ja katsella avarin silmin. Kukaan ei varmaan uskalla edes arvata kuinka monta kertaa ole kiitellyt mieheni askelta ottaa ensisuudelmaa kohti tai ensimmäiseen rakkaudentunnustukseen.
En vähättele kenenkään rakkautta, koska rakkaus on niin kaunis asia ja niin paljon voimia antava. Mieheni astui juuri ovesta sisään ja kysyi että miksi olen niin onnellisen näköinen. Vastaus oli helppo, siksi että olet kotona. Voi mikä hymy nousi rakkaani kasvoille. Nyt kuitenkin nukkumaan. Granada vaikenee lämpöisen syleilyn myötä.
Jaahas nyt olen päätynyt tilanteeseen, että alan jo vastata itselleni, tuttua tuttua.
Niin siis tässähän kävi niin, että kun sain kutsun lähteä tapaamaan miestä jonka olin kyllä nähnyt muutaman kerran ja hieman jutellutkin, mutta muuten en tiennyt hänestä paljoakaan, siis noin niinkuin persoonana.Järkevä suomalainen (eikä ainakaan kukaan yh-äippä) ei todellakaan lähtisi kuukauden sähköpostittelun jälkeen vieraaseen maahan (lue rakkaaseen naapuriimme Ruåtsiin, Heja, Sverige!)tapaamaan miestä jostain toisesta vieraasta maasta, jonka kanssa ei ole oikeastaan kunnolla yhteistä kieltäkään.
Heh, takatukka sekä raidoitettu etutukka oli kuitenkin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen jo vuonna 2000, samoin tuo ”kauhean erikoinen” ulkonäkö (olen aina ollut heikkona isonenäisiin, isokorvaisiin jykeväleukaisiin, isokouraisiin miehennäköisiin miehiin).
Soiteltiin siinä sitten muutamia puheluita ja sovittiin yksityiskohdista, herra ilmoitti hotellivaraukseni numeron ja kertoi odottavansa kovasti tapaamistamme ”puolueettomalla maaperällä”.Valitettavasti tämä tunnustelukohtaaminen oli ajallisesti rajoitettu, koska mies oli työmatkalla ja vapaa-aika oli enemmän kuin rajoitettu.
Kuitenkin ensimmäinen katse noihin suurin kiltteihin sinisiin silmiin kun hän tarttui käsiini tervehtiessään minua, riitti sulattamaan suomalaisnaisen sydämen. Muutamien tapaamisten jälkeen olin vakuuttunut siitä, että olin löytänyt sielunkumppanin.Välimatka toki aiheuttaa ikävää, etenkin kun tapaamiset on sovitettava kahden ihmisen työnteon lomaan, kuitenkaan tasa-arvoon emme suhteessamme pääse, kyllä se olen minä joka matkustan, käytännön sanelemista syistä.
Elämä tuntuu hyvältä minulla on turvallinen kainalo ja mies jota voin palvoa ja rakastaa, mies joka rakastaa minua -uskomatonta!
Huominen tai mitkään kauhuskenaariot eivät minua hetkauta, elän tätä elämää tässä ja nyt, olen ylpeä miehestäni ja ikävöin häntä.Ikävä kumuloitui juuri tänään, kun päivällä heräsin ja huomasin että olin ollut unessani yhdessä mieheni kanssa, eipä aikaakaan kun puhelin soi ja rakas ihminen kertoi miten hän oli nukahtanut väsyneenä töiden jälkeen ja nähnyt minusta unta, ¡marvilloso!
Kastellaanin puhuminen on edelleen vaikeaa, yritämme kumpikin ymmärtää toisiamme, onnistummekin onneksi. Mutta silti intensiivikielikurssi Valencian yliopistossa on suunnitelmissa, (haaveissani menisin mieheni synnyinseudulle Oviedoon, mutta sieltä on piiiitkä matka Valenciaan).
Raya kirjoitti tuossa aikaisemmin: ”Voi, ei! Ehdin aamulla vain pikaisesti käväistä lukemassa uudet postaukset, ja olin haltioissanin sinun OC, (saanhan sanoa sinua OC:ksi?) tarinasta. Ajattelin, että sitten illalla luen sen oikein huolella ja uudestaan, ajan kanssa. Ja miten ihana kuvakin tarinaan oli liitettynä, maailmassa on vain vähän asioita, jotka ovat kauniimpia kuin kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä!”
Joo, luettuani oman juttusi tulin löyhälle päälle ja tarinoitsin omastani. Julkaisin, huokaisin ja sitten tuli taas mieleen se, miten jo alkuinnostuksen siivittämät ilonpurkaukseni tuottivat myös närää. Kaikki eivät yksinkertaisesti tunnu sietävän sitä, että (sallikaa mulle snadisti stadilaista kielenkäyttöä) vanhempi stara pystyy pokaamaan ikäänsä eurooppalaisittain nähden ihan liian nuoren ja vieläpä hyvän näköisen friidun. Vieläpä Thaimaasta. Siinä pitää olla jotakin mätää. Hyväksikäytön makua. Kaupallista seksiä. Tai ainakin jotakin, sillä eihän sellaista saisi sattua. Ja niin deletoin sen stoorin.
Mutta jos nyt kertaisin sitten kuitenkin vielä jotakin kylmän rauhallisesti. Näin ensin prinsessan sattumalta ollessani täällä viime kesänä lomalla, ihan kahden viikon loppupäässä. Elävät silmät, toisenlainen, kauniit kasvot, ilmeikkyys ja se jokin mitä en osaa selittää. Oli yksinkertaisesti pakko hakeutua uuteen kohtaamiseen ja avata kontakti, vaikka en mihinkään oikeastaan uskonut. Mutta niin se vain alkoi, tauotakseen vain hetkeksi kun lensin takaisin Espanjaan ja taas lähes samantien takaisin tänne Thaimaahan – olematta vieläkään täysin varma muusta kuin itsestäni.
Kun toinen on ikäänsä aikuisempi ja toisella on luovan lapsen mieli, niin kummasti me vain ollaan tasapainoisesti kaksin. Vaikka kummastuttaa minuakin edelleen semmoinen, vaan sen kuin otan vastaan ja annan. Niin on meillä hyvä olla yhdessä.
Hei, ja meillä on jopa kivaa! Johtunee osittain siitä, että prinsessa ei rakenna uraputkea, ei huokaile huushollin hoitamisen hankaluuksista tai yllytä minua ylenpalttiseen ahkeruuteen ansaitakseni vieläkin enemmän. Osaamme ilmeisesti molemmat joustaa melkoisen hyvin ja ennen kaikkea, tunnemme vahvaa vetoa toisiimme. Kaikkea ei edes rahalla saa.
Jos nyt joku haluaa kysyä lisää, niin antaa tulla. Jos joku ei usko, niin epäilköön. Ja vielä sekin, että jos joku kuvittelee minun nyt vasta kokeneen elämäni ensimmäisen suuren rakkauden, niin tsot-tsot. Kokemusta on jopa niin hyvästä, etten olisi ikinä uskonut sitä parempaa voivan olla olemassa. Niinpä.
Ja tässä nyt sitten vielä se kuva uudelleen:
Hiphei ja kiitos!
Olen usein miettinyt mikä saa ihmiset paheksumaan ja tuomitsemaan ilman, että he tuntevat ja tietävät totuutta. On niin helppo ajatelle nyrjähtäneesti, jos jollakulla käy flaksi, elämässä yleensäkin.
”Kell onni on se onnin kätkeköön” ”Ei makeaa mahan täydeltä” ”Mies tulee räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta” suomalainen kansanperintö on täynnä sanontoja ja tokaisuja joilla on ilmeisesti jo satojen vuosien ajan yritetty latistaa itsetunto, luovuus ja kaikenlainen taivaanrannanmaalailu jo lapsuudesta lähtien.
Ainakin minulle hoettiin noita alvariinsa, onneksi minulla oli kuitenkin salliva ja vapaa kasvuilmapiiri muutoin, olen saanut itseäni ryhdistettyä, ainakin hieman ja uskallan elää ja nauttia elämästäni.Minulle tärkein läksy jonka Espanja on antanut on ollut ymmärrys, rakkaus ja suvaitsevaisuus.
Perheen sisällä toki olemme mieltä asioista, mutta ulkopuoliset eivät puutu minun elämäntapaani/tyylini, kukaan ei kehtaa paheksua kun kuljen prinssiuljaan kanssa. Jos toisin hänet kylmään kotomaahani ja duunikaverit näkisivät söisivät he meidät molemmat eläviltä.
Erilaisia kohtaloita on vaikea sulattaa, itse ajattelen usein Jumalan (siis HUOM en ole uskis) koettelevan minua:
Minulle on annettu taakkoja kannettavaksi enemmän kuin hartiani oikeastaan tuntuisivat kestävän, en kuitenkaan anna niiden viedä elämäniloani ja riehakkuuttani, näen jokaisessa päivässä kaunista ja hyvää, rakastan elämää ja ihmisiä. Sitten saan vastapooliksi kokea asioita jotka jäävät enemmistöltä ihmisistä kokematta, sekä olen auttamattoman pikkumainen änkyrä, eli pikku vinkkinä mm duunikavereille, ei kandee kadehtia. Kaikessa löytyy kaksi puolta -aina!Ei voi yleistää kaikkien suomalaisten olevan ahdasmielisiä ja nurkkakuntaisia, mutta ne harvat todella tietävät miten satuttaa niin että tuntuu.
Itse olen tehnyt tämän ihmissuuhteen aikana päätöksen, etten miestäni ”jaa” kotomaan tuttavien kanssa, karvaat kokemukset osoittivat edellisen yritelmän kanssa että kandee pitää vakan alla kynttilää, etenkin jos se on iso, heheheheee.Mutta silti uskon naiivisti, että jokaisella meistä on oma tiemme kuljettavaksi, paljonko näkee ja kokee sitä kulkiessaan on hyvin pitkälti omien valintojen kautta hallittavissa.
Harmi että minulla ei ole tänne keskusteluun mitään järisyttävää lisättävää, mutta haluan kertoa ihailevani teidän kaikkien tänne näistä asioista kirjoittavien rohkeutta ja mahtavassa vireessä olevaa itsetuntoa, upeeta luettavaa!!
Rellamada kirjoitti:Harmi että minulla ei ole tänne keskusteluun mitään järisyttävää lisättävää, mutta haluan kertoa ihailevani teidän kaikkien tänne näistä asioista kirjoittavien rohkeutta ja mahtavassa vireessä olevaa itsetuntoa, upeeta luettavaa!!
Kiitos!
Vire ja itsetunto johtuvat hyvin pitkälti inspiroivasta rakkauselämästä, :O hui nyt uskalsin sanoa sen ääneen.
Eihän Paavi ymmärrä suomea, eihän? Eikä ainakaan käy täällä, eihän?
(Toisaalta eläköön anonyymiys Paavi ei tiedä kuka minä olen, hähähähää)Mutta oikein tosissaan, kun asiat loksahtavat kohdalleen ihmissuhdepuolella vaikuttaa se kokonaisvaltaisesti ihmiseen.
Minäkin lenkkeilen ”penikkatautisilla” kintuillani ympäri kaupunkia ja kuvittelen sen tekevän hyvää kropalle.Tässä tunnelmia Jardines del Turialta sateisena tammikuun aamuna:
Vettä sataa taivaalta
juokset kaukana edelläni
yritän ymmärtää
Mitä järkeä tässä on?Jalkoja särkee, liikaa
ei minusta tule
koskaan urheilijaa
Mitä järkeä tässä on?Yhtäkkiä pysähdyt, odotat
kaappaat minut tiukasti
hikiseen syleilyyn
Ei rakkautta tarvitse järkeillä!Jos jatketaan näitä jonninjoutavia höpinöitä eri kansalaisuutta olevien parisuhteen onnesta ja autuudesta, heh.
Urospuolisen suhteilijan aktiivisuus suhteen aloittamisessa/ylläpidossa hämmästyttää minua edelleenkin, olen ikäni elänyt suomalaisten (hyvien miesten, en voi moittia) vanavedessä ja aina tottunut olemaan se joka vetää riippaa perässään, hoitaa parisuhteen ja loppuviimein maksaa viulutkin.
Espanjalaisen miehen pontevuus, päättäväisyys ja aloitteellisuus tuntuukin todella hienolta.
Mies on kaikkea sitä mitä elämänkumppanilta ja parisuhteelta odotin, omien vanhempieni esimerkin pohjalta; hän pitää yhteyttä, kosiskelee, hemmottelee, kiukuttelee sekä ottaa vastaan rakkautta, hemmottelua, kehuja, eikä odota että nalkuttaisin hänelle jostain joutavasta asiasta.
Mene ja tiedä onko kyseessä yksilöllinen ominaisuus, enkä nyt suinkaan halua yleisesti vertailla suomalainen/espanjalainen.
Enkä muuten halua moittia suomalaisia miehiä yleisesti, en tosiaankaan.Päätimmepä rohkaista mielemme ja kertoa meidän rakkaustarinamme… 🙂
Tapasimme ensimmäisen kerran netissä, Chat sivuilla (särkyneiden sydänten sillalla). Kuvittelin tuolloin vielä olevani suht hyvässä avioliitossa, ja nykyinen mieheni oli eroamassa. Keskustelimme hieman hänen avioliiton ongelmista, jonka jälkeen hän pyysi minua tulemaan hänen suosikki chattiin Seiskan sivuille.
Siellä oli hauskat hahmot jotka heittelivät puhekuplilla omat kommenttinsa näkyviin. Kävimme välillä privaatti keskusteluja (sillä eihän kaiken kansan tarvinnut tietää toisen avioliiton vaikeuksista), mutta saimme sieltä myös paljon muita ystäviä joiden kanssa pystyimme keskustelemaan laidasta laitaan. Osasta tuli myöhemmin ihan todellisiakin ystäviä, netti on ihmeellinen paikka. Sitä kuulee välillä sanottavan epäsosiaaliseksi paikaksi, mutta meille se on ollut ihan jotain muuta!
Jatkoimme chattailua silloin tällöin muutaman kuukauden ajan, ja sitten koitti kesä 2001. Oli juhannus tulossa jolloin vielä toivotin hänelle vilpittömästi onnea juhannus-morsiamen etsintään. Juhannus tuli hänelle, ilman morsianta. Myöhemmin samana kesänä olin lähdössä oman perheeni ( silloisen mieheni, poikani sekä anoppini ) kanssa Linnanmäelle viettämään kaunista kesäpäivää. Pakatessani eväslaukkua auton takakonttiin maailmani romahti. Sivuverhoilussa oli luukku joka oli auennut, takana oli tunkit ym. renkaan vaihtoon tarvittavat välineet. Sieltä tuli esiin jotakin millä ei ollut mitään tekemistä renkaanvaihdon kanssa, ja jota minä en ollut tarvinnut koskaan autossa…
Todistusaineistoa näyttäessäni silloiselle miehelleni, tuli kaiken maailman selitykset, ja lopulta myönsi että kuvioissa oli vieraita naisia. Kylläpä tulikin kaunis ja ikimuistoinen Linnanmäki reissu lapsen ja anopin kera…
Shokista selvittyäni tiesin että paluuta entiseen ei ollut. Vaihdoimme puhelinnumerot nykyisen mieheni kanssa, ja puhelimessa kerroin mitä oli tapahtunut. Oli todella paha olo, ja helpotti kun sai puhua asiasta sellaisen kanssa joka oli juuri käymässä täsmälleen samasta syystä eroprosessia läpi. Siinä vaiheessa paras neuvo mitä kukaan olisi voinut antaa, oli nyk. mieheni lause ” älä jää sinne missä sun on paha olla”.
Sen jälkeen toimimmekin toinen toistemme terapeuttina netin ja puhelimen välityksellä päivittäin. Ajatukset kulkivat samalla aaltopituudella, ja meillä tuntui olevan samat elämän perusarvot. Heinäkuun lopulla aloin etsiä kotiseudultani asuntoa jonne muuttaisin poikani kanssa, ja työpaikkaa. Nämä järjestyivätkin pian, ja samoihin aikoihin tapasimme nykyisen mieheni kanssa ensimmäistä kertaa kasvotusten. Ei siihen sen enempää sanoja tarvittu, kumpikin tiesi että nyt se on menoa.
Välimatkaa maantieteellisesti meillä oli liki 300km, ja puhelinlaskut hurjia. Tapailimme viikonloppuisin aina kuin vain onnistui. Alkoi tämän meidän uusioperheen yhteen sovittaminen, joka sujuikin lasten osalta mutkattomammin kuin koskaan osasimme uneksiakaan. Mieheni ex-puoliso aiheuttikin sitten ongelmia ihan riittävästi, eikä siitä sen enempää…
Molemmat tunsimme jo silloin syvällä sisimmässämme että tämä on oikein ja että toinen on se henkilö jonka kanssa haluaa viettää lopun elämäänsä. Seuraavana kesänä erostani muutimme jo yhteen asumaan tänne pohjanmaalle. Olin silloin jo raskaana ja lapsemme (jota leikkisästi Tintiksi kutsumme) syntyi marraskuussa. Ikäerostakin täällä on puhuttu, sitä meillä on 10 vuotta eikä se tunnu missään. Toki mieheni välillä huokaa leikkimielellä että ”pitikö mun vaihtaa noin nuoreen, ei vanha enää jaksa” 😀 . Yhdessä on hyvä olla ja touhuta kaikenlaista, ja epäilijöiltäkin on vissiin jo suut menneet suppuun 🙂 .
Rakkaus kukoistaa edelleen välillämme. Arvostan mieheni rehellisyyttä ja sanojensa takana seisomista. Häneen voin luottaa ja katsoa tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Hänellä on yllin kyllin huumorintajua, ja hän osaa ottaa toisen osapuolen aina huomioon. Välillä tietenkin täytyy ”puhdistaa ilmapiiriä” ja käymme vilkasta mielipiteiden vaihtoa, näin kauniisti sanottuna 😉 . Elämä maistuu tänäpäivänä erittäin maukkaalle ja jatkamme sitä käsi kädessä kohti Espajaa! Parempaa kumppania en olisi voinut koskaan toivoa saavani.
Tämän tarinamme myötä haluamme toivottaa teille kaikille aurinkoista ja kaunista kevättä!!!
Kiva stoori, annan kymmenen pojoa. Rohkeudesta tähtiä 🙂
Toivotan hyvää elämää myös jatkossa.Kiva stoori, annan kymmenen pojoa. Rohkeudesta tähtiä
Toivotan hyvää elämää myös jatkossa.Kiitos 🙂
Itseasiassa Ivankan julkaisemat kirjoitukset omasta tilanteestaan saivat meidät muistamaan omat vaikeat aikamme. Kaikesta ollaan selvitty onnellisesti tähän pisteeseen, Ivankalle ja kaikille kanssasisarille / -veljille tsemppiä!
Kiitos Minävain!
Kaunis rakkaustarina, elävästä elämästä, todistaen chatin voimaa kahden ihmisen kohtaamisen apuvälineenä.
Minä olen löytänyt monia rakkaita ystäviä keskustelupalstoilta sekä chateista.
Toki järki on hyvä pitää mukana kuten kaikki aikuiset tiedämmekin?Usein elämässä asiat odottavat tapahtumista, toisinaan kaikki menee pieleen ilman järkevää syytä, katkeruus ja mielipaha vaanivat nurkan takana.
Minulla on elämä heittänyt häränpyllyä ja kuonoon on tullut, sekavia ja hämmentäviä hetkiä on riittänyt, silti olen onnistunut välttämään katkeroitumisen.
Aina ei ole ollut mielenkiintoa kahden aikuisen väliseen suhteeseen vaan lapset ovat olleet etusijalla.Minulle tärkeä ihminen joka on auttanut minua eteenpäin viisailla neuvoillaan opasti minut Paulo Coelhon kirjojen maailmaan. Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin oli ensimmäinen matkani maailmaan joka on antanut mielenrauhaa. Kiitos La Cruizer!
Ystävän kertomukset Caminolta herättivät ajatuksia ja innon kokea ”pyhiinvaellus” itsekin.
Mieheni on katolinen niin monen espanjalaisen tapaan ja on ollut alusta asti luontevaa seurata hänen uskonnollista elämäänsä. Hurjissa unelmissani haluaisin vihdoin solmia sen elämänikäisen avioliiton, en siis ole koskaan ollut oikein naimisiinmenevää tyyppiä.
Rakkaus on vaikeaa, edessä on varmasti kipeitä hetkiä, aina eivät oma tahto ja rakkaus riitä, ympäröivä maailma vaatii oman osansa.:P
Mieheni on luonteeltaan nimensä veroinen, hän saa minustakin esiin parhaimmat puoleni ja toisaalta oman inhimillisen itseni.
0
0
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.