Ensimmäinen talvi Espanjassa

Vilpitön kiitos kaikille tämän ketjun kirjoittajille! Kylläpä herätti monenlaisia ajatuksia. Liikuntavammaisena ja monenlaisten rajoitusten kanssa arjessa luovivana samaistun siihen näkemykseen, että joskus elämä todellakin vie eikä kysele. Onneksi aina välillä on mahdollisuus tehdä aitoja omia ratkaisuja, ja tuntuukin, että elämä haastaa vaikeuksien kautta rohkeisiinkin valintoihin. Niihin, jotka voivat ympäristöstä vaikuttaa epäsovinnaisilta, Mampun sanoin muottiin mahtumattomilta (vai miten se meni).

Selmalle myös kiitos raikkaasta aloituksesta! Ihan tuli aikojen takainen ulkomaanvuosi mieleen 🙂 Vaan nuo kyllästymisen tunteet opettivat sen, että silloin voikin olla jo integroitumassa paikalliseen yhteiskuntaan – aamulla vihannestorille, liikennekaaos ei unohda palata yhtenäkään päivänä, kuiva pöly kutsuu siivoajaansa kerta toisensa jälkeen. Inhoamisen ja kyllästymisen keskellä opin rakastamaan sitä toisenlaista arkea, mitä en Suomessa voi koskaan kokea. Hymistellähän tässä voi, joka maassa on kuitenkin jotakin ainutlaatuista. Toisille sopivat pisemmät reissut ja toisille lyhyemmät pyörähdykset, joillekin vallan tyystin muutto. Laittoipa elämäänsä uuteen järjestykseen millä tahansa edellisistä tavoista, on se aika loistava tilaisuus oppia itsestään vähän lisää. Nautitaan!