Unettomina tunteina

Uusimmat Keskustelu Yleistä Yleiset pulinat Vanhusten hoito Unettomina tunteina

LINKKI
Profiilikuva käyttäjästä Raya
Raya Ei kirjautuneena
Liittynyt: 30.12.2006
Kirjoituksia: 24
Vastauksia: 1011
Taiju kirjoitti:

Kyllähän Suomessakin ongelmana on jonkinlainen hoitajien sitoutumattomuus vanhustyöhön, mutta löytyy paljon myös sydämellään, kokemuksellaan ja viisaudellaan tekijöitä.
t. hoitsu

Lainaan tuota Taijun kirjoitusta tähän alkuun vaikka ajatukseni syntyikin täysin irrallisesti tässä topikissa käydystä keskustelusta.

Minulla ei itselläni ole omaisia, ainoan mummoni ja vanhempani olen menettänyt jo aikoja sitten, enkä näin ollen joudu pohtimaan vanhusten hoitoa kuin sitten joskus omalta kohdaltani, mikäli sitten kykenen mitään enää pohtimaan.

Minä olen aina tykännyt vanhoista, jo lapsena olin mummon kanssa vanhusten kerhoissa, reissuilla löytyi sauna- ja uintikavereiksi mukavia mummuja.
Eräänä kesänä sitten kun pakolliset koulut oli käytynä ja olin ilmoittautunut työkkäriin, kun ei jatko-opinnoista ollut vielä varmsitusta, minulle soitettiin että pitäisi saman tien lähteä kunnalliskotiin sijaiseksi.
En ollut koskaan käynytkään vanhainkodissa, saati sitten ajatellut tehdä siellä työtä, olinhan hakenut kaupalliselle alalle opiskelemaan, siis tietty sairaanhoitakoulun lisäksi jonne en kuulemma voisi päästä kun en ollut täyttänyt 18 v.

Ensimmäinen työpäiväni oli kamala!
Itkin ja vakuuttelin itselleni, että jos kotiin hengissä selviän en koskaan enää palaisi…kuitenkin toimin kuten ratsastustunneilla oli opetettu:
”Jos putoat hevosen selästä nouse samantien satulaan.”

Menin töihin seuraavana päivänä ja sitä seuraavana, jossain vaiheessa (kun olin täyttänyt 18) minut siirrettin yövuoroon joita tein siihen asti kunnes koulut alkoivat.

Opiskelin vuoden ja toisen, tein ulkomaankaupan ja ATK-hommia ja koin työni sekä alani olevan sisällötöntä, tyhjääkin tyhjempää työtä jota ei edes muhkea palkkapussi kompensoinut.

Hain uudelleen sairaanhoito-oppilaitokseen ja pääsin 750 hakijan joukosta pääsykokeisiin, jossa yksi haastatelleista opettajista tokaisi:
”Sinä et ole sopiva hoitoalalle, ryhdy vaikka rekkakuskiksi”
Enivei 150 pääsykokeisiin kutsutusta olin kuitenkin niiden 32 joukossa jotka aloittaisivat syksyllä opintonsa. Sitä ennen tosin oli luettava 10 paksua kirjaa joista olisi tentit ennen varsinaista oppilaaksi hyväksyntää.
Läpäisin kaikki kokeet sekä matikan testin ja siitä alkoi piiiiitkä urani hoitsuna.

Työskentelin alkuun ”akuutissa” sydänkirralla, leikkurissa, video eeg:ssä, sekä urologisella. Ainoat alat joilla en ole töitä tehnyt ovat silmät, naistentaudit sekä keuhko-osastot, tunnen itseni ja omat rajoitteeni. Mielikuvat irrallaan roikkuvista silmämunista ja räkäklunsseista sekä negatiivinen suhtautumiseni tiettyihin toimenpiteisiin loivat nämä rajoitukset.

Eräänä päivänä ylihoitajamme vaihtui ja uusi yh ilmoitti minun paikalleni tulevan hänen serkkunsa tyttären ja minun pitäisi siirtyä yleiskirran leikkuriin…se oli kerrasta poikki, ilmoitin etten suostu, siirryn toisiin töihin.

Hain paikkaa vanhustenhoidon parista ja sainkin välittömästi työpaikan kuntoutuksesta ja viriketoiminnasta vastaavana hoitajana.
Vuotta myöhemmin ilmoitin yh:lle tahtovani yötöihin lähinnä opintojeni vuoksi, mutta muutenkin rauha ja vapaus tehdä työnsä ilman kiirettä kutsui.

Nyt olen hoitanut vanhuksia (heitä jotka ovat vaikeimmin sairaita) öisin jo yli 20 vuotta ja edelleen teen työtäni samalla intohimolla ja mielenkiinnolla kuin nuorena.
Välillä sitä väkisinkin väsyy, mutta on jostain sitä voimaa sitten taas löytyy.
Ennen lapsia tein myös keikkoja ”akuuttiin” ammattitaidon ylläpitämiseksi, nykyisin sitten vaan istun vapailla koulutuksissa.

Muistan eräänkin aamun kun olin kuunnellut erään unettoman ihmisen elämäntarinaa ja saateltuani hänet takaisin nukkumaan menin ulos keväiseen aamuun.
Istuin vihertyvän luonnon keskellä ja siihen aivan lähelle pompsotteli rusakko, joka jäi siihen haistelemaan ja kuuntelemaan.
Juttelin pupulle ja luojanluoma kuunteli ja viipyi siinä hyvän tovin, olin hetkeä aiemmin ajatellut kiitollisena mahdollisuutta tehdä työtä jota en vaihtaisi mihinkään.
Koin luojanluoman saapumisen ”palkkioksi” jostain niin lumoava se hetki oli.

Kun palasin kollegan luo osastolle toivoin tuon hetken tunnelman säilyvän mielessäni pitkään.

Minä olen onnekas minulla on (lähestulkoon) aina aikaa potilaille, lisäksi saan olla työssäni mukana uuden hoitajan kasvussa hyväksi vanhustyön ammattilaiseksi.

Minulla on nimittäin vanhojen aikojen malliin kisälli!
-2,5 vuotta kuljen 20-vuotisen työtoverin rinnalla hänen opiskellessaan ohjauksessani hoitajaksi, oppia työhän ei jaeta perinteisesti koulun penkillä vaan täällä duunissa.

Voi olla, että ensi lukuvuonna pystyn itsekin suorittamaan loppuun lapsen sairastumisen vuoksi keskenjääneitä erikoistumisopintojani, se olisi hienoa!

Suomessakin on hyviä hoitopaikkoja ja hyviä hoitajia, ne negatiiviset asiat vain ovat kiinnostavampia kuin se arkinen hyvä.
Monesti myös erilaiset tunteet suodattavat ajatuksia ja näköaloja suhteessa omaisten hoitoon, niitä ei pidä väheksyä, mutta ne vaikuttavat väkisinkin.

Se tunne mikä syntyy, kun saan tehdä omaa työtäni ”omien vanhojeni” parissa on äärimmäisen arvokas, sitä ei kukaan voi minulta viedä!