Terveisiä caminolta!

Tätä konetta on renkutettu poissaollessani niin, että koko ajan ilmestyy ruutuun ilmoitus, ettei muka serveriä löydy. Mutta aloitan nyt ainakin kuvaukseni caminostamme. Ehkä teksti pysyy ruudulla.

La Cruizerilla on muuten erinomainen reittipäiväkirja täällä orkissa, joten minä vain kerron sivuasioista, vaikka ovatpa nekin tärkeitä.

Me yövyimme aina yksityis-majataloissa tai hotellissa (Santiagossa), sillä kun eka päivänä käväisimme alberque-opaskirjasen suosittelemassa refugiossa, jossa oli vain kolme kerrossänkyä per huone, saimme jo hajusta ja siitä kosteasta lemusta tarpeeksi. Yhdellä sängyllä istui mies, joka kaiveli likaisia varpaitaan! Suihkua tai vessaa emme edes uskaltaneet vilkaista.
Ei kiitos, käännyimme jo ovelta takaisin raikkaaseen ilmaan.

Aamuisin heräsimme jo kukonlaulun aikaan kello 6:30 – juu, oikeiden kukkojen kieuntaan -, mutta vaellukselle lähdimme vasta noin puoli yhdeksän, jolloin aamu alkoi sarastaa sumun läpi. Keltaiset nuolet ja simpukka-maamerkit oli helppo huomata jopa hämärässä. Keskipäivän tienoilla aurinko porotti tavallisesti täysin pilvettömältä taivaalta.
Koko aikana ei satanut yhtään. Majatalojen telkoista kylläkin nähtiin mm. Valencian tulvasateet.

Reitti oli aika helppokulkuinen ja ihanan vaihteleva: läpi muhkeiden tammikkojen, avarien peltojen ja niittyjen, vanhanaikaisten maalaiskylien ja eukalyptusmetsikköjen. Idyllistä!

Alamäet tosin rassasivat polvia, mutta ostin sitten kevyen bambukävelysauvan, jossa oli metallipiikki. Ja onneksi mukanani oli nahkahanskat, etten saanut rakkoja käsiin. Varpaisiin sain hiertymiä juuri ala- ja ylämäkien takia, mutta compeed-laastarit ovat tehokkaita.

Vaelluksemme alussa me kai säteilimme intoa ja iloa, joten seuraamme änkesi moni pitkämatkalainen, jolla oli selvästi suuri halu puhua ja purkautua. Lopulta kyllästyimme olemaan kivoja, sillä vieraiden ihmisten oudot elämänkerrat ja tunteenpurskaukset alkoivat kyllästyttää. Ja vähän pelottaakin. Matkalla näytti olevan monta loppuunajettua ihmispolosta, jotka tuntuivat odottavan ihmeitä.

Lenkkarit riittivät vaelluskengiksi. Rinkkani keveni huomattavasti, kun vaihdoin makuupussini ja retkipatjani kahteen punaviinipulloon erään jo kauan matkalla olleen vaeltajan kanssa. Hän heitti omat kyseiset likaiset kamansa roskiin. Toiset varakengätkin olivat liikaa, mutta niistä en luopunut. Meille olisi tosiaan riittänyt ihan tavallinen selkäreppu.

Santiagoon saavuimme jo puolenpäivän tienolla, sillä yövyimme läheisessä kylässä nimeltä Vilamaior. Katedraalissa oli juuri menossa messu Jaakontien vaeltajille. Mahtava kokemus! Etenin ihmisten keskellä alttarille päin ja eräs monista papeista ojensi ehtoollisoblaatin ja siunasi minut. (Kannatan ekumeniaa, joten kaikki ok. Ja jos ei, niin ei sitten.)

Katedraalin aukiolla meitä odotti ystävättäreni mies, joka korkkasi perillesaapumisemme kunniaksi pullon cavaa.

Seuraavana päivänä hän kuskasi meidät vielä Finisterreen, jonne toki voi myös valtaa nuolien ja simpukoiden ohjaamina, mutta me körötimme mieluummin autossa sinne. Tuo autossaistuminen oli muuten paljon rasittavampaa kuin vaellus.

2-viikkoinen minicamino oli juuri sopiva meille. Voin suositella sellaista jokaiselle.

Henkisesti, hengellisesti ja ruumiillisesti erittäin antoisa pyhiinvaellus. Ystävättäreni suunnittelee jo toista caminojaksoa. Tällä kertaa Pyreneitten läpi… No, katsotaan nyt.