suomalaisuudesta

Itse yritän ainakin kovasti pitää kiinni suomalaisuudestani, vaikka vasta vain reilun vuoden Espanjassa asuneena on vaikeata arvioida miten pidempi oleskelu täällä tähän asiaan vaikuttaa.

Ruisleipä on mielestäni edelleen parasta leipää. Jouluna oli tehtävä laatikot ja riisipuurot. Pääsiäisenä pashaa tein ja mämmiä jäin kaipaamaan. Lätkän mm-kisoja katselin ja kylmä lonkero on edelleen paras kesäjuoma. Tiskaukseen käytän tiskiharjaa ja astiat kuivatetaan kuivauskaapissa. Pieniä juttuja, mutta hyvinkin suomalaisia. Kaipaan sitä, että voin mennä metsään keräämään mustikoita ja talvipakkasilla metrin hangessa hakemaan joulukuusta. Kaipaan kylmää järvivettä ja rantasaunaa kesämökillä.

Koskaan en kuitenkaan ole Suomessa viihtynyt ja kaikista näistä luettelemistani ikävöimistäni asioista huolimatta, täällä elän enemmän. Minulle on ollut jo vuosia selvää, että Suomeen en jää asumaan. Vaikka mistä sitä tietää, jos jonain päivänä mieli muuttuu ja palaan takaisin. Minun Suomen kaipuuni ja suomalaisuuteni muodostuu niistä kokemuksista, joita olen lapsesta asti kerännyt. Jos minulla joskus on lapsia, heillä ei minun kokemuksiani ole ja niin haikealtakin kuin se saataa tuntua, heistä tuskin tulee suomalaisia sukujuuristaan huolimatta. Toki heille opettaisin suomen kielen ja varmaankin he joitain tapoja minulta oppisivat, mutta tuskin he kaipaisivat tai ylläpitäisivät sellaisia tapoja, joista heillä ei varsinaisesti ole omakohtaisia kokemuksia. Uusi sukupolvi integroituu väistämättäkin siihen ympäristöön, jossa se kasvaa. Varsinkin kun monesti vain toinen vanhemmista on suomalainen.

Parhaat ystäväni täällä ovat onneksi suomalaisia, joten he ehkä vielä ymmärtävät tämän minun hömpötykseni. Hömpötyksellä viittaan juuri siihen, että itse on pidettävä sitä suomalaisuutta yllä, kun ei sitä tiivistä yhteisöä ole. Ensimmäisen itsenäisyyspäiväni täällä vietin siemaillen yksin cavaa ja katsellen linnanjuhlia netistä. Paikallinen poikaystäväni piti minua ihan tärähtäneenä. 🙂