Soppa

Sanonpa minäkin muutaman sanasen tähän soppaan. Alun perin loin Orkkisoppa tapahtuman mukavaksi viikoittaiseksi sosiaaliseksi tapahtumaksi, jonka ympärille on helppoa ja mukavaa kokoontua vaivattomasti.

Vaivattomuus on alkanut jo ajat sitten varisemaan johonkin ihan muualle, kuin tämän soppapöydän ympärille. Milloin ollaan Orkin voimin päättämässä siitä, saako Reflan terassilla tupakoida ja milloin valitetaan ruoasta ja sen hinnasta. Useat ovat jo vaivattomasti vapauttaneetkin itsensä tuon syömisen velvollisuudesta ja monet jopa koko paikalle tulemisen nautinnosta.

Kari sivaltelee mahtikäskyjään ympärilleen kuin ylirasittunut ja harrastukseensa kyllästynyt sotaleikkikenraali konsanaan, ihmetellen kun luutnantti widduilee, eikä vääpeli ymmärrä asioista yhtään mitään – eikä ole kyllä aikaa kuunnellakaan ketään. Sisäinen kommunikointi puuttuu kokonaan ja helppohan homma onkin sysätä täysin muiden harteille. Tehkää muut työt, minä käärin kunnian…

Voihan olla, että minulla on täysin väärä käsitys asioista, mutta pitkäpinnaisena ihmisenä olen kuitenkin jostakin syystä tällaiseen tulokseen tullut. Säännöt ja määräyksetkin kun tuntuvat hieman viikoittain muuttuvan ja tulkinta on yleensä sellaista, miltä naama sattuu näyttämään. Yksinkertaisesti Orkin säännöt ovat mielestäni nykyisin laadittu sellaisiksi, ettei tavallisella maalaisjärjellä varustettu ihminen niitä aivan ymmärrä – ainakaan minä.

Toki toivon onnea ja menestystä niin Reflalle kuin Orkkisopallekin, mutta olisiko avoin ”mitä ihmiset oikeasti haluavat” keskustelu kuitenkin asian tiimoilta paikoillaan? Ja omalta osaltani toivoisin siihen myös avointa osallistumista täällä palstalla, eikä privaattia kommentointia toistemme selkien takana, josta on tainnut jo jonkun sortin perinnekin muodostua…

Itsessäni aiheuttaa jatkuvaa kummastusta sekä sekaannusta tämä nykyinen käytäntö tämän Orkki sanan käytön ympärillä. Yhtenä päivänä saadaan olla ”orkkilaisia” ja sitten toisena taas ei. Sisältöä kaivataan, mutta sitten sitä ei halutakaan jne. Ei ole yhtä yhteneväistä linjaa, tai sitten minä en vain huomaa sitä. Ristiriidat tuovat kuitenkin ikävän ja jopa käsin kosketeltavan riitaisen tunnelman ja moinen epävarmuus kyllä tappaa monen viimeisetkin kirjoitushalut.

Minusta yksi ystäväni sanoi aiheesta aika hyvin taannoin: ”Kyllä talkoita tehdään – mutta onhan niidenkin joskus loputtava.”