Otamme rusinat pullasta

Vietän kymmenettä talveani Aurinkorannikolla. Yleensä olemme täällä mieheni kanssa 8-9 kuukautta ja viihdymme mainiosti. Haluamme esim. syyskuussa nauttia uimisesta emmekä keväällä pidä kiirettä Suomeen. Vuodenvaihteen kylmät ajat eivät nekään haittaa. Silloin ollaan enemmän sisällä – niinkuin oltaisiin Suomessakin.

Kieltä olen oppinut sen verran, että luen arkista tekstiä ja selviän kaupoissa ja ravintoloissa. Joissakin terveysasioissa olen käyttänyt tulkkia. Hassua on se, että Suomessa minusta tuntuu aina aluksi oudolta puhua suomea kaupassa tai ravintolassa.

Välillä on hiukan ikävä Suomen kotiin, mutta kun katson Suomen uutisia ja näen tai muistan lumen, liukkauden, kylmyyden tai rännän, ikävä häipyy välittömästi. Sää on se, jonka vuoksi olemme Aurinkorannikolle muuttaneet. Nautin myös siitä, että täällä on edullista asua hotelleissa ja on sen vuoksi mahdollista tehdä retkiä esim. omalla autolla hiukan kauemmaksikin. Täällä on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

Espanjalaisia ystäviä emme mieheni kanssa ole etsineetkään. Suomalaiset riittävät hyvin ja uusia ystäviä on kokemukseni mukaan täällä paljon helpompi saada kuin Suomessa. Johtuu varmaankin samanlaisesta elämäntilanteesta. Torremolinosissa ei mielestäni ole sellaista väkeä, joka pitäisi itseään muita parempana vaan henki suomalaisten joukossa on hyvä. Toisaalta suomalaisiin ei kyllä törmääkään joka nurkassa.

Ensiarvoisen tärkeänä viihtymiselle pidän omaa kotia – on se sitten vuokrattu tai omistusasunto. Siellä pitää olla omat tavarat ja siellä on voitava asua vapaasti ja se on oltava aina käytettävissä. Turistina en yleensä viihdy missään pitkään.

Melkein ainoa, josta on pidä tässä kahdessa maassa asumisessa on se väliaikaisuuden tunne, joka tulee keväällä, kun matkaliput on tilattu. Sama tunne tulee sitten loppukesästä Suomessa.