… kirjoitus …

LINKKI
Profiilikuva käyttäjästä Ocaso
Ocaso Ei kirjautuneena
Liittynyt: 12.06.2008
Kirjoituksia: 276
Vastauksia: 375

Annan kirjoitus oli hyvin suppea ja peräti kyyninen, asettaen Santiagon reitin yksipuolisen kaupalliseen varjoon, aivan kuin kysymyksessä olisi ostoskeskuksessa käynti. Annalla on tietenkin oikeus mielipiteensensä, sitä tuskin edes tarvitsee mainita, mutta näin yksipuolista ja omasta kokemuksesta hyvin erheellistä kuvaa en ole nähnyt monen levittävän ennen.

Mitä meidän muiden kokemukseen espanjasta tulee, niin jokaisella omansa, joillakin enemmän joillakin vähemmän, ja joillakin meistä jopa lapsesta asti kokemusta maassa pysyvästi asumisesta.

Kyseessä tosiaan oli kolumni, mutta myös matkakertomus, nämä asiat eivät suinkaan ole toisiaan poissulkevia. Matkakertomus on kirjoitus jossa käsitellään matkaa jonka joku on tehnyt. Anna on tehnyt Santiagon reitin, ja hän on kertonut siitä, joten tätä voidaan käsitellä matkakertomuksena.

Suomalaisen kirjoituksen, nimenomaan sanomalehdistä luetun matkailukirjoituksen, taso on hävettävän huonoa, yksipuolista, suomalaisen yhteiskuntaidean läpi suodatettua kriteeritöntä unessa matkailun selostusta. Hyvääkin, monipuolista, usein kriittistä (!), mutta silmät auki tehtyä kirjoitustakin löytyy satunnaisesti matkailukirjoitusten maailman kirpputorilta, ja eritoten suomalaisen matkailukirjoituksen maailmasta. Suomessa on vain niin ja niin monta matkailukirjoittajaa, eikä heilläkään ole aikaa tutustua kunnolla joka paikan historiaan jne, jne, mihin heidät lähetetään tekemään juttua. Errare humanum est, vaikka tällä kertaa.

Eräässä suomalaisessa, hyvin suuressa, pääkaupungissa ilmestyvässä sanomalehdessä oli aikoinaan matkailukirjoittajana eräskin sankari joka suoraan sanoen ei tiennyt mistä kirjoitti, en tiedä tahallaan vai tietämättömyyttään, espanjan uutisissaan. Voi myös olla ettei hän osannut espanjaa, mutta se taas ei ole lukijan syy, eikä hän oikein pysynyt kärryillä esimerkiksi espanjan poliitikasta puhuessaan. Asiat olivat, silloin kun hän vielä kirjoitti, useimmiten päinvastoin mitä hän oli huomioinut. Eikä edes tarvinnut mennä kovin syvälle politiikan koukeroihin tai uutisten maailmaan että sen näki. Tämä on erityisen harmillista silloin kun ihminen jolla on kirjeenvaihtajan pesti ulkomailla, ei ole kykeneväinen näkemään asioiden laitaa kaikista kulmista katsottuna, ja tämä on erityisen harmillista silloin kun kirjoittajalla on leegio lukijoita jotka ottavat hänen kirjoituksensa totuutena. Lehtiin kirjoittajalla on valtava vastuu, mutta rajat vastuun ja vastuuntunnottomuuden välillä on häilyvä varsinkin viimeaikoina jolloin jokainen vaikka internettiin kirjaileva ”lehtihenkilö”, koska lehtimies on joitakin suuresti häiritsevä nimike näinä yleisen korrektiivisuuden aikoina, voi saattaa suustaan mitä haluaa, milloin haluaa ja miksi tahansa haluaa näppäimistöään hyväksi käyttäen. Piuhat vievät tiedot kaapeleihin, ja kohta koko maailma tietää miten vähän ”lehtihenkilö” on tietoinen asioista joista hän kirjoittaa, lukijoiden sitä tiedostamatta, ja mahdollisesti kirjoittajankaan sitä tiedostamatta.

Tästä aiheesta on ollut puhetta vapaan maailman lehdistöpiireissä pitkään; kirjoituksen taso on mennyt surkeasta vieläkin huonommaksi ei pelkästään tabloidilehdissä, vaan myös erinäisten maiden pää-äänen kannattajissa eli päälehdissä. Suomessakin on yksi.

Internetistä on se hyöty että sieltä ihminen voi itse vapaasti valita katsantokantaansa edustavan ja itseään mielyttävän informaationlähteen, joista jotkut ovat silloin tällöin jopa ihan luettaviakin, ja mahdollisesti sattumalta kelvolisiakin. Mutta internet antaa myös valtaa desinformaatiolle, lehtien sivuilta myrkkynuolien ampujille, ynnä muille elämäntehtävänsä löytäneille. Mutta tässäpä demokratian yksi hyvistä puolista, näitä julkaisuja joita silloin tällöin sanomalehdiksikin kutsutaan ei ole pakko lukea.

Se riittää minulle nyt tällä hetkellä.